"Kaikki perimätieto alkuperästä oli katkennut” 

21.7.2025

”Kaikki perimätieto alkuperästä oli katkennut” Perheen täydellinen hiljaisuus sai Seija Jalaginin etsimään karjalaisia juuriaan – nyt hän tutkii pakkomuuttajien Suomea laajemmin 

FT Seija Jalagin on historian yliopistolehtori Oulun yliopistossa sekä kulttuurisen vuorovaikutuksen dosentti Turun yliopistossa. Hän on tutkinut muun muassa ylirajaisuutta, sukupuolta ja pakkomuuttoa. Tällä hetkellä hän on osana Mobile Futures -tutkimushanketta, jossa tutkitaan yhteiskunnallista moninaisuutta ja kotoutumista eli vastaanottavan yhteiskunnan ja maahanmuuttajien kohtaamista. Hankkeessa kotoutumista korostetaan kaksisuuntaisena prosessina, ja sitä, ettei kukaan kotoudu yksinään. Jalaginin tämänhetkinen tutkimus pakkomuutosta liittyy Mobile Futures -hankkeeseen. Tässä haastattelussa hän kertoo itäkarjalaisista pakkomuuttajista, ja siitä, kuinka pakkomuuttajat ovat ihmisryhmänä vaikeassa asemassa sodan ja rauhan pyörteissä.

Miten olet päätynyt tutkimaan itäkarjalaisia pakkomuuttajia ja pakolaisia yleensä?

”Olen aina tutkinut ihmisiä, jotka ylittävät rajoja. 2015–2016 tuli se, jota "Euroopan pakolaiskriisiksi" harhaanjohtavasti kutsuttiin, ja Suomeenkin tuli paljon turvapaikanhakijoita. Silloin haimme tutkimusryhmän kanssa rahoitusta hankkeelle, jossa meitä kiinnosti tutkia toisen maailmansodan Suomeen liittyvien pakkomuuttajien uudelleenkotoutumista, ja sitä miten erilaiset ryhmät löysivät paikkansa ja miten heidät vastaanotettiin. Tämä ei ollut uusi idea, vaan tutkimusryhmän jäsenillä oli omassa perhehistoriassaan pakkomuuton kokemuksia Lapin sodasta ja Karjalasta. Itä-Karjalan pakolaisuus on omaa perhehistoriaani isäni puolelta, sillä hänen vanhempansa tulivat Suomeen pakolaisina vuonna 1922. Olin pohtinut tätä historiaa jo opiskeluajoistani asti, ja aloin tutkimaan, mistä olimme kotoisin. Perheessäni ja suvussani vallitsi täydellinen hiljaisuus, ja kaikki perimätieto alkuperästä oli katkennut.”

Millä tavalla pakolainen tai pakkomuuttaja määritellään?

Jalagin kertoo käyttävänsä itse termiä ’pakkomuutto’ siksi, että pakolaisen ja siirtolaisen kaltaiset käsitteet ovat liian epämääräisiä ja ristiriitaisesti ymmärrettyjä. Pakkomuutto-käsite taas on käännös englannin sanasta forced migration, eikä se ilmaise mitään ihmisen juridisesta statuksesta eikä muuton syistä. Termejä määriteltäessä vuoden 1951 YK:n pakolaissopimuksessa ja sen lisäpöytäkirjassa 1967 pakolaisella tarkoitettiin ihmistä, joka on vainon tai sen uhan takia lähtenyt pois kotimaastaan. Siirtolainen taas on yleistermi ihmiselle, joka muuttaa vapaaehtoisesti; yleisimmin valtiorajojen yli. Jalagin huomauttaa kuitenkin, että myös pakolainen tekee oman muuttopäätöksensä, toisin kuin maansisäiset pakolaiset, joille valtio tekee muuttopäätöksen. Näin oli toisen maailmansodan evakoilla muun muassa Karjalasta, Sallasta, Kuusamosta ja Petsamosta. Jalaginille olennaisinta on nimitysten ja kategorioiden vaikeus: ”Saman ihmisen elämässä voi olla vaiheita, joissa hänet määritellään ensin pakolaiseksi ja seuraavassa vaiheessa siirtolaiseksi.” Esimerkiksi Afganistanista saatetaan paeta vainoa ja epäjärjestystä naapurimaahan Iraniin. Elämä voi kuitenkin jatkua vaikeana pakolaiselle, eikä Iran myönnä pakolaisstatusta eikä oleskelulupaa useille niitä hakeville. Iranista saatetaan pyrkiä jatkamaan Turkkiin, jossa entinen pakolainen on kuitenkin siirtolainen, sillä hän ei ole tullut suoraan Afganistanista. ”Saman ihmisen pakomatka voi jatkua vuosikausia ja hän voi saada erilaisia juridisia leimoja matkan varrella. Tämän takia nämä kategoriat, joita käytämme ihmisten lokeroinnissa, eivät enää tunnista ihmisten elämäntilanteita eivätkä olosuhteita. Siksi tässä tutkimusaiheessa on todella tärkeää kiinnittää huomiota myös siihen, kenen suusta kategoriat tulevat, mitä niihin liittyy ja mikä on pakkomuuttajien oma näkökulma asiaan”, Jalagin painottaa.

Jalagin avaa lyhyesti myös Suomen pakolaisuuden historiaa itärajalla. Raja ei aiempina vuosisatoina juurikaan ole ollut raja, ja alueella on liikuttu puolin ja toisin. Jos Venäjän puolen Karjalassa oli levotonta, saatettiin sieltä paeta Itä-Suomeen, ja vastaavasti Suomen levottomuuksien aikana Venäjälle. Usein ajatus Suomen ensimmäisistä pakolaisista on virheellinen, ja siihen yhdistetään Chilen 182 pakolaista vuonna 1973. Tosiasiassa ensimmäiset itsenäisen Suomen pakolaiset olivat Venäjän vallankumouksen ja sisällissodan alta vuosina 1918–1922 paenneet yli 40 000 entistä tsaarin Venäjän alamaista. Heistä osa jatkoi matkaansa muualle Eurooppaan.

Milloin ja miksi itäkarjalaisia tuli Suomeen pakolaisina? Mikä oikeastaan on ’Itä-Karjala’?

”Itä-Karjala on Suomesta katsottuna se Karjala, joka on Venäjän puolella ja on aina kuulunut Venäjään. Tämä alue käsittää aika lailla Vienan Karjalan ja Aunuksen Karjalan, jotka karkeasti muodostavat Venäjällä Karjalan tasavallan. Olen itsekin pohtinut nimeä, sillä Itä-Karjala on maantieteellisesti neutraali nimi, mutta suomalaisella näkökulmalla. Meillä on monta Karjalaa; ne entiset Suomen Karjala-alueet, jotka luovutettiin sodan jälkeen Neuvostoliitolle sekä Suomeen nykyäänkin kuuluvat Pohjois- ja Etelä-Karjala. Täytyy aina muistaa Karjalasta puhuttaessa, että niitä on monia.” Jalagin jatkaa, että Itä-Karjalan pakolaiset tulivat suomeen Venäjän vallankumousten takia, sillä maassa vallitsi käytännössä sisällissota ennen bolsevikkihallinnon vakiintumista. Pakolaisia mietitytti, voisivatko he jatkaa elämäänsä rauhassa. Heitä saapui myös suomalaisten Suur-Suomi-/heimoaatteen sotaretkien yhteydessä; retki Vienan alueelle tehtiin 1918 ja Aunukseen 1919. Itse itäkarjalaiset pientalonpojat nousivat kapinaan bolsevikkeja vastaan 1921–22. He olivat kokeneet elintarviketakavarikkoja, miesten ottamista puna-armeijaan ja muita vaikeuksia. Suomalaisia vapaaehtoisia lähti mukaan johtamaan metsäsissijoukkoja, mutta kapina päättyi tappioon. Sissit perheineen vetäytyivät ja pakenivat lopulta naapurimaahan Suomeen: ”Venäjän vallankumouksen vuosina maasta pakeni 1,5–2 miljoonaa ihmistä joka ilmansuuntaan paitsi Jäämerelle niin, että Euroopassa oli satoja tuhansia venäläisiä pakolaisia. Suomen tapahtumat pitää nähdä osana Eurooppaa ja maailmaa.”

Miksi vuonna 1922 noin 4 200 karjalaista palasi takaisin kotiseudulleen?

”Pakolaiset ja monet siirtolaisetkin ajattelevat lähtevänsä hetkeksi turvaan välitöntä uhkaa, ja palaavat sitten takaisin. Karjalaisia jäi pitkin Suomen itärajaa Kuusamosta Viipuriin saakka. Heitä tuli todella paljon 1922 tammi-helmikuussa, ja monet ajattelivat kevään tullen, että nyt siellä olisi rauhallisempaa, nyt lähdetään tekemään kevätkylvöt ja pellot ovat kyntämättä. Heitä palasi, kun kukaan ei sitä valvonut eikä paluulupia tarvittu. Vuonna 1923 Leninin nimissä annettiin armahdus, ja ihmisten piti hakea paluulupaa. Senkin jälkeen palasi vielä tuhansia ihmisiä, noin 6 000 karjalaista. Heistä on Venäjän arkistoissa täydelliset henkilötietolomakkeet, joissa on myös lyhyet kuulustelutiedot, ja jonkin verran aineistoa löytyy Suomesta. Heille luvattiin, että jos he palaisivat armahduksen turvin, he saisivat omaisuutensa takaisin, ja se oli suuri houkutus. Suomessa olot olivat ankeat ja töitä oli vaikea saada. He joutuivat usein teollisuustyöyhteisöihin, joissa suomalaiset työläiset syrjivät heitä. Ensin työt olisi annettava suomalaisille ja vasta sitten ulkomaalaisille ja pakolaisille. Pakolaisia ryssiteltiin ja haukuttiin. Voi kuvitella, kun itsenäisestä pientalonpojasta, jolla on oma talo, pieni läntti sekä toimeentulo, tuli Suomessa palkkatyöläinen. Se ei ollut helppo elämänasetelma, eikä tänne ollut houkuttelevaa jäädä.”

Miten heidän elämänsä jatkui, kohtasivatko he vaikeuksia Neuvosto-Venäjällä ja Neuvostoliitossa?

”Suurimmalla osalla palanneista elämä jatkui entisissä kotitaloissaan”, Jalagin toteaa. Myöhemmin Stalinin terrorin aikana 1937–1938 heihin, jotka olivat itse olleet tai joiden perhettä oli ollut Suomessa paossa, kohdistui epäluulo yhteydestä länteen. Heitä vangittiin ja teloitettiin, kuten Jalaginin isoisän veli, jolla oli kaksi metsäsisseissä taistellutta veljeä vaikkei itse ollut lähtenyt pakolaiseksi. ”Paluun aikana ihmisillä ei ollut tällaisesta tietoa. Kaipuu kotiin oli suuri, ja he tekivät ymmärrettävän ratkaisun.”

Miten Suomi otti itäkarjalaiset vastaan? Saivatko tänne jääneet pidettyä kulttuuriaan elossa, ja miten he pärjäsivät syrjinnän kanssa?

”Virallinen valkoinen 1920-luvun Suomi otti heidät avosylin vastaan. Puhuttiin heimoveljistä ja heimopakolaisista, ja että pitää auttaa vapaan isänmaansa puolesta taistelleita ihmisiä ja toivoa, että Karjala vielä vapautuu. Valtio järjesti organisaation, josta he saivat monenlaista tukea, jos oli työtön, sairas tai ei ollut työkykyinen ollenkaan. Lapsille järjestettiin pakolaiskansakouluja ja pakolaishuoltolat perustettiin Ouluun ja Kotkaan. Tavallaan ruohonjuuritasolla, varsinkin työväen yhteisöissä, joissa oli tietysti vahvat vasemmistosympatiat, oli aika ankeaa. Lapsena niissä kasvaneetkin muistavat, että heitäkin ryssiteltiin. Pakolaiset kokivat syrjintää ja loukkauksia, torjuntaa ja nimittelyä. Yksi syy siihen oli, että siinä vaiheessa, kun suomalaiset työläiset yrittivät parantaa asemiaan ja esimerkiksi lakkoilla, työnantajat käyttivät pakolaisia lakkorikkureina. Työnantajat ajoivat vaikeassa asemassa olevia työläisiä, olivat he Suomen kansalaisia tai pakolaisia, vastakkain omalla toiminnallaan. Pakolaiset joutuivat siinä puun ja kuoren väliin, ja samaa näkee tämän päivän yhteiskunnassa. Maahanmuuttajat voivat joutua syntipukeiksi, vaikka ovat yleensä vielä heikommassa asemassa. Osa sitten pärjäsi paremmin, Suomeen oli asettunut itäkarjalaisia jo 1800-luvun lopulta lähtien, varsinkin laukkukauppiaita oli asettunut tänne ja integroitunut. He saattoivat työllistää "heimoveljiään" ja osalla oli sukulaiskontakteja. Suomen kansalaisuutta oli vaikea saada, jos olit köyhä niin ei toivoakaan. Piti olla nuhteeton, luotettava, elätettävä itsensä ja perheensä ja olla tietty tulotaso; ensimmäisellä polvella ei ollut helppoa.”

 ”Kulttuurin säilymisen kannalta oli tärkeää, että monet perheet puhuivat kotona karjalaa, ja aika monet säilyttivät ortodoksisen uskontonsa. Heillä oli pakolaispappeja, ja oma pakolaisseurakunta oli inkeriläisillä luterilainen ja itäkarjalaisilla ortodoksinen. Pakolaiset saavat kuitenkin vain vähän sellaista tavaraa mukaansa, mitkä kertoisivat kotiseudun kulttuurista; vaikka samovaari [venäläinen teenkeitin], astioita tai päällä olevat vaatteet. Valokuvia ei ollut käytännössä juuri kenelläkään, mutta jollakin saattaa vieläkin olla tallella huivi tai keittiöpyyhe. Materiaaliset muistot katosivat äkkiä, enemmän on immateriaalista, henkisesti kannettavaa; uskonnollisuus, kieli, tavat ja ruokakulttuuri. Ne ovat monesti yksityisiä.”

 Jalaginin kertoo, että maahanmuuttotilanteissa henkinen ulottuvuus saattaa korostua, sillä se on hyvin yhteisöllistä. ”Teollisuusyhteisöissä oli sellainen hyvä puoli, että siellä oli töissä paljon pakolaisia, esimerkiksi Kemin ja Oulun alueen sahoilla. Niihin muodostui karjalaisyhteisöjä, ja heillä oli Karjala-kerhoja, ja he hakivat ja saivat voimaa yhteisöstä. Siellä liikkui tietoa kansalaisuuden hakemisesta, järjestettiin urheilukilpailuja, iltamia, ompeluseuroja ja kulttuuritapahtumia. Tavallaan mikä on tänäkin päivänä näkyvissä, maahanmuuttajat hakeutuvat toistensa keskuuteen ja se on enemmän kuin ymmärrettävää ja sitä pitäisi tukea. Nyt ei ajatella, että assimiloitaisiin ihmisiä, vaan integraatio tarkoittaa oman kotikulttuurin säilyttämistä samalla, kun omaksutaan uuden yhteiskunnan kulttuuria ja tapoja.”

Toisen maailmansodan rauhansopimuksen mukaan hävinneiden valtioiden oli palautettava liittoutuneiden kansalaiset omiin valtioihinsa. Suomessa oli noin 63 000 inkeriläistä pakolaista, joista 87 % palautettiin Neuvostoliittoon, ja tämä kohtalo ahdisti muitakin pakolaisia.

Olet tutkinut Ruotsiin jatkaneita itäkarjalaisia pakolaisia. Miksi he eivät kokeneet voivansa jäädä Suomeen, miksi he lähtivät juuri Ruotsiin? Missä suhteessa muuton taustalla olivat pelko ja toisaalta uudet mahdollisuudet?

Jalagin taustoittaa Ruotsiin muuttoa: itäkarjalaisia ja inkeriläisiä oli paennut lähes 5 000 Suomesta Ruotsiin myös heti sodan jälkeen vuosina 1944–1948. Ruotsin viisumipakko poistettiin vuonna 1949, jonka jälkeen muuttaminen oli lähes vapaata. Tämän jälkeen osa Suomeen jo asettuneistakin itäkarjalaisista päätti jatkaa länteen.

 ”Itäkarjalaisten joukossa oli myös niitä, joita tuli Suomen miehittämästä Itä-Karjalasta sodan loppuvaiheessa Suomeen. He katsoivat olevansa Neuvostoliiton kansalaisia, eikä heillä olisi turvallista jäädä Suomeen, vaan heidät voitaisiin palauttaa niin kuin inkeriläiset. Heitä pakeni Ruotsiin erityisesti 1944. Sitten 1948, kun Suomi neuvotteli Neuvostoliiton kanssa YYA-sopimuksesta, silloin paniikki iski itäkarjalaisyhteisöissä, vaikka he olisivat olleet Suomen kansalaisia. Saattoi olla, että joku perheessä ei ollut, tai kaikki olivat sen saaneet, mutta silti tuli olo, että ehkä heidätkin palautetaan Neuvostoliittoon. Tai sitten he näkivät mahdollisuutena sen, että he saattoivat hakea Ruotsista turvapaikkaa tällä perusteella. Suomi ei erityisesti halunnut päästää ketään muuttamaan pois, sillä oli menossa valtava jälleenrakennusurakka ja kaikki työvoima tarvittiin. No miksi Ruotsi, no siksi että se on lähellä. Köyhät ihmiset eivät voi lähteä kauas. Varsinkin pohjoisesta Ruotsiin pääsi jopa jään yli hiihtämällä tai veneellä, ja kun pääsi Ruotsin puolelle Tornionjoen yli, niin saattoi heti hakeutua poliisille ja sanoa hakevansa turvapaikkaa. Olen lukenut niistä itäkarjalaisista, jotka hakivat turvapaikkaa; heidän kuulustelupöytäkirjojaan, ja he kyllä osasivat kertoa, miten poliittisesti neutraaleja he ovat ja he haluavat tulla ja jäädä Ruotsiin perheineen. Kyllä siinä voi nähdä sekä pelkoa siitä, että isä esimerkiksi palautettaisiin Neuvostoliittoon, mutta myös sitä, että tartutaan tilaisuuteen saada parempi elämä, sillä Suomi ja varsinkin Pohjois-Suomi oli raunioina. Oli monenlaista puutetta, eikä elämä välttämättä ollut leveää työläisperheissä ennen sotaakaan. Ajateltiin, että Ruotsi ottaa vastaan, ja kun siellä osoittaa kunnollisuutensa niin sitten siellä saa paremmat olosuhteet, ja niin monille kävikin. Ihmisen toimijuus vaikeissa tilanteissa on meille luontaista. Ihminen pyrkii toimimaan ja hakemaan elämisen arvoisen elämän. Meidän ei edes pitäisi käyttää sellaisia sanoja kuin ”elintasopakolainen” tai että ihmiset hakisivat vain taloudellista hyötyä itselleen. Pitäisi ajatella, että ihmiset hakevat lähtökohtaisesti elämisen arvoista elämää. Tämänkin takia kannattaa tutkia muuttoliikkeitä, pakolaisuuden historiaa ja pakolaisuutta ylipäänsä.”

Mitä itäkarjalaisille ja heidän jälkeläisilleen nykyään kuuluu? Elävätkö sodan, rauhan ja pakolaisuuden muistot edelleen Suomessa ja Ruotsissa?

”Ruotsissa ehkä vähemmän, koska siellä se vanha kaarti, jota minäkin haastattelin, oli yli 80-vuotiasta. Heidän jälkeläisensä ovat jo varsin ruotsinkielisiä ja heidän lapsenlapsensa sitten vielä enemmän. Se on hyvin pieni ja huokoinen yhteisö. Suomessa asiat ovat mielestäni vahvemmin nyt, kun me elämme sellaista aikaa, että vähemmistöidentiteetit ovat voimissaan ja voimistuvat. Kun itäkarjalaisia asettui Suomeen 1800-luvun lopulla, aktiivisimmat ja varakkaimmat heistä perustivat 1906 Wienan Karjalaisten Liiton, joka tunnetaan vuodesta 1917 asti nimellä Karjalan Sivistysseura. Tämä järjestö on ikään kuin itäkarjalaisten yhteisjärjestö Suomessa. Se on kulttuurijärjestö, ja se on toiminut vuodesta 1917 asti systemaattisesti koko ajan. Olen tällä hetkellä sen puheenjohtaja, ja olen ollut hallituksessa aikaisemmin, järjestön jäsenenä jo opiskeluajoista. Kun rupesin vimmaisesti etsimään omaa perhehistoriaani, liityin siihen, koska heillä on lehti, josta ajattelin saavani tietoa aikana ennen internettiä. Tänä päivänä järjestön toiminnan päämääränä on tukea karjalan kieltä, kulttuuria, historiaa ja perinnettä. Ikään kuin tuottaa meidän yhteistä historiaamme niin siellä Itä-Karjalassa kuin täällä Suomessa, ja tehdä sitä tunnetuksi. Näenkin myös niin, että yksi tehtävä meillä Suomessa on se, että vähemmistöjen historiaa tehtäisiin näkyvämmäksi. Se loisi silloin myös ymmärrystä siitä, että Suomi ei ole homogeeninen ja suomalaiset eivät ole homogeeninen kansa, vaan meillä on aina ollut moninaisuutta. Meidän joukossamme on ollut juutalaisia, romaneja, tataareja, itäkarjalaisia, venäläisiä, inkeriläisiä ja monia muita. Tämä maahanmuutto, joka meillä on nyt, ei muuta Suomea jotenkin aivan toiseksi. Meille on vain opetettu historiaa, jossa on väitetty, että meillä on suomalainen Suomi ja pieni ruotsinkielinen vähemmistö, ikään kuin alaviite. Tosiasiassa Suomi on aina ollut hyvin moninainen.”

Haastattelua reflektoitaessa näkyy, että pakolaisuus ja pakkomuutto ovat laajoja ilmiöitä, vaikka pakolaisia on vain murto-osa maailman väestöstä. Nämä ilmiöt ovat aina vaikuttaneet ja vaikuttavat edelleen yhteisöihin, ja liikkumista tulisi tutkia historiallisesta ja yhteiskunnallisesta näkökulmasta normaalina ilmiönä, ei poikkeuksena kansallisvaltioiden kehyksissä. Ja kuten Mobile Futures -tutkimushankkeessa painotetaan, kukaan kotoudu yksinään, vaan siihen vaaditaan tulijoiden vastaanottamista.