Valtiot politisoivat rajoja, rajat ihmisiä 

12.12.2023

Suomen itsenäisyyspäivänä pidin Tornion kaupungin kaikille avoimessa juhlassa puheen. Meren ja joen risteyksessä sijaitseva Tornio ja sen sisarkaupunki Haaparanta ovat rauhan rajalla. Rajan voi ylittää pysähtymättä, ilman kummempaa kontrollia. Raja ei kuitenkaan ole aina ollut turvallinen kaikille.

Rajat merkitsevät kartalle suvereenin valtion alueen, jolla sen omat instituutiot määrittävät, kuka saa tulla rajojen yli ja kuka saa oleskella sen alueella ja millaisin ehdoin. Kansainvälisen politiikan periaatteiden mukaan valtiot kunnioittavat toistensa suvereniteettia – paitsi silloin, kun joku aloittaa hyökkäyssodan, kuten Venäjä on tehnyt Ukrainassa. Kansainvälisillä sopimuksilla valtiot sopivat, miten muut kuin niiden haluamat ihmiset voivat ylittää rajoja. Humanitarianismin periaatteiden mukaisesti valtiot tarjoavat turvapaikan niille, jotka syystä tai toisesta joutuvat jättämään kotinsa ja kotimaansa. Euroopassa tämä turvapaikkakäytäntö on vallinnut ainakin 1500-luvun lopulta saakka, jolloin hugenotit karkotettiin Ranskasta. Modernin tiedonkulun aikana olemme kansainvälisistä käytännöistä tietoisia. Siksi – tai silti – media ja kahvipöydät vilisevät nykyään sellaisia sanoja kuin laittomat rajanylittäjät ja turvapaikanhakijat. Jotkut puhuvat torjuen jopa ”maahantunkeutujista”.

Useimmat rajat ovat maastoon uurrettuja kaistaleita, joilla eivät hallitse aidat, saati muurit. Aika ajoin niillä kulkee rajavartijoita koirineen. Jotkut rajat ovat mereen tai jokeen kuviteltuja näkymättömiä vedenjuoksuja. Eläimen ei tarvitse miettiä, minkä valtion alueella se etsii syötävää tai tekee pesäänsä. Porolle, karhulle, sudelle tai ahmalle maisema on vailla instituutioita.

Miltä raja näyttää, jos katsomme sitä ihmisten näkökulmasta?

Ennen vuotta 1809 Tornionlaaksossa ei ollut valtakunnanrajaa. Valtionrajat olivat kaukana lännessä ja idässä. Kotikolkasta ja kielestä huolimatta suomalaisetkin olivat Ruotsin kuninkaan alamaisia. Vuosi sukututkimusta ja sukukirjoja alueen historiasta tehdessä vahvistui käsitys tornionlaaksolaisen yhteisön voimasta: ihmiset olivat sujuvasti liikkuneet kalansaaliiden, riistan, talonpaikkojen, töiden ja rakkauksien perässä jokea pitkin ja sen yli.

Eniten ihmisiä ovat kuitenkin liikuttaneet sodat ja konfliktit. Suomen sodan seurauksena tsaari ja kuningas piirsivät vuonna 1809 valtakunnanrajan Tornionjokeen. Seurakunnat ja valtionhallinto piti järjestää uudelleen. Joen eri puolilla eläneiden mieliin iskostettiin uudenlainen ajatus alamaisuudesta: kotiseutu pysyi paikallaan mutta se voitiin noin vain siirtää toisen valtakunnan komentoon. Onneksi rajalle laskeutui rauha.

Ensimmäisen maailmansodan aikana Torniossa riitti monenlaista rajanylittäjää. Jääkäriliikkeen etappireitti kulki täällä, Venäjältä pakeni sotaa tuhansia ihmisiä Torniosta Haaparannalle ja eteenpäin, ja haavoittuneita saksalaisia sotilaita siirrettiin vankienvaihdossa itärintamalta länteen juuri Tornion–Haaparannan kautta.

Toisen maailmansodan aikana rajan yli kuljetettiin suomalaisia Ruotsiin turvaan: sotalapsia lähetettiin eroon perheistään, osa jäi sille tielle, osa palasi Suomeen. Lapin sota pakotti syksyllä 1944 väestön valtion käskystä liikkeelle: 56 000 siirrettiin Ruotsiin, 47 000 Pohjanmaalle. Mukana kulki tuhansia lehmiä. Evakkojen toivo kotiinpaluusta eli, vaikka samalla kalvoi pelko siitä, miehittäisikö Neuvostoliitto koko Suomen. Ja kun kotiinpaluu koitti, alkoi elämä tyhjästä.

Sodan päättyminen ei merkinnyt kaikille rauhaa ja turvallisuutta. Suomessa oli tuhansia ihmisiä, joille tänne jääminen saattoi tarkoittaa Neuvostoliittoon palautusta tai sen uhkaa. Tulevaisuus siellä näytti vähintäänkin epävarmalta. Siinä missä 55 000 inkeriläistä palautettiin syksyllä 1944 Neuvostoliittoon, ainakin 4000 onnistui erilaisia reittejä pitkin pakenemaan Ruotsiin. Saman tekivät monet heimosoturit.

Ruotsiin pakenevien joukkoon liittyi perheineen myös itäkarjalaisia, jotka olivat tulleet Suomeen pakolaisina Venäjän vallankumouksen ja sisällissodan jaloista. 1940-luvun loppupuolella huhut mahdollisista Neuvostoliittoon palautuksista kulkivat villinä varsinkin teollisuuspaikkakunnilla, kuten Kemin alueella. Ruotsiin pyrki niitä itäkarjalaisia, jotka olivat tulleet Suomeen kesällä ja syksyllä 1944, kun Suomen armeija vetäytyi miehittämiltään neuvostokarjalaisilta alueilta.

Kolmen nuoren itäkarjalaismiehen pako Suomesta Ruotsiin tapahtui näin:

Ostettiin Kemistä halvimmat sukset mitä löydettiin, pala makkaraa, leivän kannikka ja mehupullot reppujen taskuun. Kompassi, jonka Onni otti hoitaakseen. Lämpimiä vaatteita ja muuta pientä rojua. Kelloa ei omistanut kukaan meistä. Oli jo helmikuu ja ensimmäinen viikko lauantaissa 1948, kun iltapimeällä laskeennuttiin Veitsiluodon rantatöyräällä Pohjanlahden jäälle. […] Pakkanen oli kohtalainen, niin kuin pohjosen helmikuussa tapaa olla. Onneksi oli aivan tyyni koko matkan ajan, eikä ollut kuutamoa. […] Näin jäivät Veitsiluodon ja Kemin valot selän taakse ja oikealla näkyi kirkkaana Tornion ja Haaparannan valot. […] Kiinnijoutumisen vaara oli siinä, että Suomen rajavartioston suksikelkka ajeli Tornion ja Kemin väliä.
(KRA SKS. Pakolaisuus 469–484. 1995–96)

Näin kuvasi elämänsä toista pakomatkaa lähes 50 vuotta tapahtumisen jälkeen mies, joka oli lähtenyt jatkosodan loppuvaiheessa Vuokkiniemeltä syksyllä 1944. Suomessa oli löytynyt enimmäkseen tilapäistöitä, ja asuin- tai työolot olivat monella tavalla kehnot.

Nuorten vienalaismiesten hiihtoretki jatkui koko yön. Mehupullot halkesivat pakkasessa, ja piti tyytyä kuiviin eväisiin. Lopulta miehet saapuivat Ruotsin puolelle. Heidät vietiin Haaparantaan majoitukseen, täisaunaan ja poliisikuulusteluun.

Etenkin talvella 1947–1948 Suomen ja Ruotsin välisen rajan Tornionjoen yli tai meren jäätä pitkin ylitti laittomasti satoja ihmisiä: miehiä, naisia, lapsia, joukossa myös ikäihmisiä. Monet olivat Neuvostoliiton kansalaisia, esimerkiksi ukrainalaisia, karjalaisia, inkeriläisiä, samoin baltteja. Joukossa oli myös jo Suomen kansalaisuuden saaneita itäkarjalaisia, jotka eivät kuitenkaan luottaneet siihen, että Suomi kykenisi puolustamaan heitä Neuvostoliiton vaatimuksia vastaan.

Monet pääsivät rajan yli, vaikka heidän piti lähteä salaa. Kuljettajille tai salakuljettajille piti maksaa melkoisia summia. Tuolloin, kuten nykyään esimerkiksi Välimerellä, joku tienasi toisten hädällä. Joidenkin tie katkesi siihen, että valtiollinen poliisi sai heidät kiinni ennen rajaa. Sen sijaan suomalaiset tullimiehet ja rajavartijat saattoivat kääntää katseensa toisaalle, kun ihmiset pyrkivät Ruotsiin. Siirtyminen salaa Suomesta Ruotsiin teki näistä ihmisistä automaattisesti laittomia rajanylittäjiä. Se on valtiollisoikeudellinen näkökulma, ja siitä juontuvat monet muutkin nimitykset: siirtolainen, maahanmuuttaja, maastamuuttaja, pakolainen, turvapaikanhakija, ihmiskaupan uhri, tilapäinen suojelu, ja niin edelleen. Ihmisen oma näkökulma on usein se, että hän etsii turvaa ja parempaa elämää.

Ruotsissa salaa rajanylittäneet kertoivat poliisille anovansa turvapaikkaa, koska pelkäsivät Neuvostoliittoon viemistä. Heidän piti myös osata ilmaista, etteivät olleet poliittisesti aktiivisia, vaan neutraaleja, ”ingen kommunist”, sanoi moni. Lisäksi he yleensä vakuuttivat aikovansa jäädä Ruotsiin ikiajoiksi. Kun luin näiden pakolaisten käsittelyyn liittyviä papereita Ruotsin kansallisarkistossa, näkyviin tuli näiden laittomien rajanylitysten kaksi puolta: ihmisten kyvykkyys toimia viranomaiskuulusteluissa eli se tieto joka oli välittynyt heidän omissa yhteisöissään, ja toiseksi aivan tavallinen ihmisyys: pyrkimys etsiä parempia elämisen ehtoja, ainakin jälkikasvulle jos ei itselleen, olivathan monet Ruotsissa jo kaksinkertaisia pakolaisia.

Miksi Ruotsi otti nämä ihmiset vastaan? Ennen toista maailmansotaa Ruotsi oli varsin penseä maahanmuuttajille. Sodan aikana ja jälkeen tilanne muuttui. Valtioiden intressit ovat usein itsekkäitä. Sodan jälkeen Ruotsissa vallitsi työvoimapula. Sinne otettiin mieluiten ihmisiä muista Pohjoismaista, kunhan nämä olivat poliittisesti riittävän luotettavia.

Raja on aina poliittinen – poliittisesta ja taloudellisesta tilanteesta myös seuraa, miten turvallinen tai turvaton raja on ja kenelle se tarjoaa tien uuteen yhteiskuntaan. Miksi pohtia rajoja itsenäisyysjuhlien keskellä? Eikö 106-vuotiaan itsenäisen Suomen tärkein saavutus ole oikeastaan hyvinvointivaltio, joka pitää huolta omistaan? Kyllä on, mutta olemme monin tavoin unohtaneet, keitä nuo omat kulloinkin ovat olleet. Ahtaimmin määriteltynä itsenäisen Suomen suomalaisina pidetään vain Suomen kansalaisia – laajemmin ymmärrettynä itsenäisen Suomen suomalaisia taas ovat kaikki täällä asuvat. Ikinä ei ole tilannetta, jossa kaikilla menisi hyvin: tulee päihde- ja muita terveysongelmia, ihmissuhdesotkuja, työttömyyttä – elämä vain ei suju. Hyvinvointivaltion turvaverkot auttavat selviämään pahimmasta, ja myös tarjoavat tasa-arvoisen perustan elämälle. Hyvinvointivaltio on yhteinen vakuutus, mutta emme voi tietää kuka sitä milloinkin eniten tarvitsee.

Olemme kaikki elämässä matkalla jonnekin, rajojen sisällä tai niiden yli. Ruotsin ja Venäjän vallan alainen Suomi ei ollut, eikä ole itsenäinen Suomikaan tiivispakkaus, vaan rajojen yli on aina tapahtunut liikettä. Toiset liikkuvat, koska koulutus ja status antaa siihen mahdollisuuden. Joillekin lähtö voi tulla yllättäen, matka turvaan voi kestää vuosia ja kulkea monen maan läpi, ja silloin toivomme että meidät otettaisiin vastaan ihmisinä, ei maahantunkeutujina. Onnistuessaan kotoutuminen on lopulta aina kaksisuuntaista: tulija omaksuu uuden kotimaan systeemit, vastaanottava yhteisö tulee vastaan. Kotoutuminen vaatii kaikille tilaa oppia toisilta ja kohdata toisensa.